Joulu lähestyy

Tämä vuosi on mennyt hurjaa vauhtia. Nyt ollaan jo joulukuussa ja vajaan parin viikon päästä on joulu. Joulukortit on kirjoittamatta ja ostamatta, muutamia joululahjoja olen jo hankkinut, mutta jouluruokavalmistelut ovat vasta päässä. Meidän joulupöydässä on vain vakireseptejä, vuosien varrella hyviksi todettuja ja jokaiselle jotakin hyvää ajatuksella. Kinkun sijaan on kalkkunaa ja muu ruoka on kalapainoitteista.

Tänä vuonna joulussa on taas taikaa kun saan pitää lapset itselläni. Joulut Helpdeskin kanssa ovat myös ihania, mutta jotain totuutta on siinäkin, että lapset tekevät joulun yksineläjiä tietysti aliarvioimatta. Lasten lahjatoiveet ovat hyvin samantyyppisiä kuin ennenkin ja lelujen aika on nyt auttamattomasti takana. Tietokonepelit ja vaatteet ovat nyt listalla. Minä ja HD emme tänä vuonna ostele toisillemme lahjoja, säästämme rovot helmikuun matkaan. Lähdemme helmikuussa perinteiselle kevään lomalle ja tällä kertaa viikoksi Roomaan. Saamme kokea taas yhden ihanan hotellin, Rome Cavalierin, jos suunnitelmat toteutuvat eikä kukaan esim. sairastu tms. Jouluna olemme myös kotona ja äidille menemme vasta uudenvuoden vastaanotolle bliniperinteestä nauttimaan. Haudoilla ajattelin jouluna käydä ja jospa tänä vuonna pääsisimme joulukirkkoon. HD on lapsuudessa elänyt maalla ja siellä käytiin joulusaunassa, minä stadilainen en ole siihen tottunut, mutta meillä käytiin aina kirkossa. Joulukirkossa minä jotenkin rauhoitun ja saan sisälleni rauhaisan tunnelman. Kirkot ovat vaihdelleet, mutta niinä viime vuosina joina olen päässyt kirkkoon, olemme käyneet Suurkirkossa. Kun Heppahurmos oli kolme-neljä vuotias, hän piti minua kädessä kiinni peloissaan ja sanoi: Äiti, siellä on isot urnut!!! Kaunotar ja Hirviö -elokuvassa, joka tuohon aikaan oli hittikamaa, esineet elivät ja talon isot urut olivat katkeran ja kylmän ihmisen perikuva. Pikkuinen säihkysilmä pelkäsi sitten niitä urkuja... Suloinen muisto niin monen muun ihanan muiston ohella.

Jotenkin on hassua, että mitä pidempään elää, sitä enemmän oppii arvostamaan elämää. Sitä ei pidä itsestään selvyytenä ja sitä tulee esim. juuri lasten myötä kovin tietoiseksi elämän langan häilyvyydestä. Joulun aikaan on tulee usein mietittyä kiitollisuutta ja omalle kohdalle osunutta onnea. Oma elämäni ei alkuvuosikymmeninä ollut kovinkaan lämmintä, suloista tai helppoa, ja viimeisen vuosikymmenen aikana elämäni on vaan parantunut. Huomaan niin helposti ja naiivisti lankeavani ajattelemaan, että nyt elämässäni on uusi lehti ja parempi aika, että kaikki mustuus on takana. Naiivia, mutta kai ihan inhimillistä..

Hyvää joulun ajan tunnelmaa kaikille.